Sami MäättäLuokkaloikkari! Pelkäätkö, että jonain päivänä paljastut?
Alkuperäinen julkaisu: Luokkaloikkari! Pelkäätkö paljastuvasi? (LinkedIn).
Minulla oli vaihe elämässäni, kun odotin hetkeä, jolloin paljastuisin huijariksi.
Tai, että saamani työpaikka olisi paremmissa käsissä jollakin toisella.
En siis kokenut olevani yhtä hyvä kuin joku mystinen MUU, jollakin tapaa pätevämpi ihminen.
Opiskellessani opettajaksi saatoin ajatella, että jonkun muun pitäisi olla paikallani.
Nykyisessä työssäni ajattelin, että jonkun, joka oikeasti osaa jotain saavutettavuudesta, tulisi olla paikallani – tai, että olisin vähintään “kirjastoihminen”.
Eräänä kertana, kun otin asian puheeksi, niin minulta kysyttiin pysäyttävästi: “Kuka tämä muu ihminen olisi? Missä olisit ellet siinä?”
Jotenkin nämä sanat ovat alkaneet kääntää ajatteluani toiselle mallille: “Miksipä se en olisi minä?”
Maailmassa on varmasti ihmisiä, jotka menevät ja tekevät vähemmillä tiedoilla ja taidoilla kuin minä itse. Miksi en siis antaisi itselleni lupaa tuntea ylpeyttä ja varmuutta omistani?
Työläistaustaisten naisten huijaritunteet
Mari Käyhkö käsittelee seuraavassa tutkimusartikellissa muun muassa työläistaustaisten naisten huijaritunteita yliopistotyössään.
Tutkimusartikkeli: “Käyhkö, Mari (2020). “Osaanko mä nyt olla tarpeeks yliopistollinen?”: työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset ja luokan kokemukset”
(Hän korostaa artikkelissa luokkaa psykososiaalisena ilmiönä, joka muokkaa yksilön minuutta. Luokan ei siis tule olettaa näkyä yksinomaan ulkopuolelta – tai materian ja varallisuuden kautta. Se on kulttuuria ja sosiaalistumista.)
Kokemukset ja käsitykset siitä, mitä on “oikea työ” muokkaavat monien vuosien jälkeenkin naisten suhtautumista omaan työhönsä.
Artikkelin naiset kuvaavat itsensä ulkopuolisiksi yliopistossa ja vertaavat itseään “akateemiseen ideaaliin”: Henkilöön, joka on sosiaalisesti sulava verkostoituja, jolla on akateeminen tausta, eikä tällä tule mieleenkään kyseenalaistaa omaa asemaansa. Erityisesti tämän taustan kuvitellaan antavan yliopistomaailmassa tarvittavan itsevarmuuden ja huolettomuuden.
Naiset kokevat “huijanneensa” tiensä yliopistoon ja menestyneensä “vahingossa” opinnoissaan. Jatko-opiskelemaankin he ovat päätyneet huomaamattaan, kun joku on ehdottanut sitä tai tarjonnut töitä.
Kasvaminen uuteen identiteettiin ei ole nopeaa. Kokemukset omasta asiantuntijuudesta nähdään irrallisina oikeasta minästä. Naiset kuvailevat miten oman konferenssiesityksenkin aikana he ikään kuin seuraavat ulkoapäin, kun joku asiantuntija puhuu.
Naiset ovat huomanneet huijaritunteiden helpottuneen, mitä enemmän ura on kulkenut eteenpäin. Mitä enemmän mahdollisuuksia näyttää omaa osaamistaan on tullut, niin sitä varmemmaksi toimintakin on käynyt.
Naiset eivät siedä asiantuntijuutensa vähättelyä ja tietävät olevansa päteviä, mutta takaraivossa silti kolkuttaa eriasteiset huijaritunteet.